Olimme pienen serkkupoikani ja hänen äitinsä kanssa kanssa keskustassa – määränpäänä oli läheinen marketti, josta kenties pienet virvokkeet saisi matkalle mukaan. Matkan varrella sattui kuitenkin tapaus, jossa verbaalinen ulostulo oli ajatustani nopeampi.
”Mulla on sun kives!”
Tämä tehokas pieni mies oli nopsanäppinä napannut jostakin kiven – jumankekka, olipa muuten aivan tautisen suuri – suurinpiirtein pikkumiehen pään kokoinen. Hän tämän kiven minulle esitteli, hyvin ylpeänä. ”Onpas harvinaisen hieno kivi!” Yhdyn mielenkiintoiseen aktiviteettiin. Ohitse ajeli klopin suureksi iloksi moottoripyörä – varsinainen puheripuli seurasi, kera innokkaiden kiljahdusten ja toisiinsa puuroutuvien sanojen tavailun tulva.
Kaiken tämän temmellyksen ohessa kläppi pudotti kiven jalkojensa juureen. Hetken aikaa matka jatkui, kunnes poika kääntyi puoleeni, (kävelin hänen takanaan tässä tilanteessa,) kaivaten tuota miniatyyrijärkälettään. Käännyin ja nostin kiven, lähtien kävelemään muun kokoonpanon perään. Pojan alkaessa uudelleen havitella kiveään, hihkaisin (hieman aivan liian tohkeissani): ”Mulla on sun kives!”
Tarina ei olisi puoliakaan niin härski ja myötähäpeää huokuva, jollei eräs, noin 40 ikävuoden paremmalle puolelle yltänyt nainen olisi kääntynyt katsomaan minua silmät lautasen kokoisina, täysin kontekstista autuaan tietämättömänä.
Tarinan opetus: serkkupoikani ilahtui, hänen äitinsä sai viikon naurut ja tämä nainen kenties vääristyneen, räävittömän kuvan minusta.
Päivän avainsanat: konteksti ja sanavalinnat.